Asenteet senioriväestöä kohtaan on muutettava Suomessa myönteisiksi.
Kysymys on valtavan tärkeästä ja moniulotteisesta asiasta. Hyväkuntoisten iäkkäämpien senioreiden määrä nimittäin kasvaa maassamme voimakkaasti tulevina vuosina.
Sivistyneessä yhteiskunnassa vanhempia osaajia ja ikääntyneitä ihmisiä arvostetaan. Heidän neuvojaan kuunnellaan ja heidän osallistumistaan yhteiskunnan toimintaan pidetään myönteisenä asiana.
Sivistyneessä yhteiskunnassa aktiiviset seniorit kannustavat välittävällä otteella nuorempiaan. Nuoremmat puolestaan kunnioittavat senioreita sekä kuuntelevat kokemuksen, lohdun ja viisauden sanoja.
Nuoruuden palvonta ei saa mennä tolkuttomuuksiin, sillä fyysinen ja henkinen toimintakyky ovat eri asioita.
Ihmisen vanhuus ei nykyisin enää ala automaattisesti kansaneläkeiän saavuttamisen myötä. Moni yli 65-vuotias on sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa kuin jotkut 40-50-vuotiaat.
Tutkitun tiedon mukaan vain joka kolmas 70-74-vuotias pitää itseään vanhana. Vaikuttaa myös siltä, että yhä useampi kokee itsensä ”vanhukseksi” ehkä vasta noin 75-vuotiaana, jos silloinkaan. Yksilökohtaiset erot ovat suuria ja ikääntymisessä on eri ulottuvuuksia. Senioreita on moneksi.
# # #
Ketkä sitten ovat senioreita?
Keski-ikäisille, eläkeikää lähestyville ja jo vanhuuseläkeiän saavuttaneille on ryhminä monta eri nimitystä. Yli 50-vuotiaiden joukko on kirjava, ihan niin kuin nuoremmatkin ikäryhmät ovat. Puhutaan keski-ikäisistä, senioreista, ikääntyvistä, eläkeläisistä ja vanhuksista. Jotkut ovat omasta mielestään tosin aina vain ikinuoria.
Seniori on mielestäni hyvä ja myönteinen käsite. Se kuvastaa ihmisten vahvuutta ja viisautta, myös niin sanottua hiljaista tietoa. Siihen sisältyy kunnioitusta ja paljon sellaista, jota on hyvä tavoitella.
Ikäryhmistä puhuttaessa seniorit ymmärretään suurin piirtein yli 55-vuotiaiden ihmisten joukoksi. Tuo raja ei silti ole mitenkään tiukka, moni tuota nuorempikin kokee itsensä senioriksi. Käsite ei edusta ikärasismia, vaan tarjoaa sillan arvokkaaseen pitkään elämään.
Työelämän eri nimikkeissä ja arjen yhteyksissä senioreiksi kutsutaan jo 50-vuotiaita ja osin nuorempiakin.
Senioriksi ”tullaan” myös englanninkielisten titteleiden, kuten Senior Scientist tai Senior Researcher johdosta. Ne viittaavat kokemukseen, laajaan osaamiseen ja erityisyyteen. Niiden suomennoksia ovat erikoistutkija, varttunut tutkija tai johtava tutkija.
# # #
Yli 65-vuotiaiden osuus maamme väestöstä oli vuonna 1970 alle 10%. Tänä vuonna yli 65-vuotiaita on jo 20%. Vuonna 2030 peräti 26% Suomen väestöstä on yli 65-vuotiaita – minäkin kuulun tuolloin tähän joukkoon.
Sama ikääntymisilmiö näkyy koko Euroopan unionin alueella. Peräti joka kolmas eurooppalainen on yli 65-vuotias vuonna 2060.
Edellä olevista luvuista huolimatta, tai juuri niistä johtuen, meidän ei tulisi enää tuijottaa ihmisen kronologiseen ikään. Numeroina määritellyn iän sijasta huomio tulee kiinnittää ihmisen henkiseen, biologiseen ja terveydelliseen toimintakykyyn liittyvään ikään.
# # #
Ikäpyramidimme muutoksen ja odotettavissa olevan eliniän pidentymisen johdosta meidän on saatava uusia ja joustavia työnteon malleja.
Moni ikääntynyt tekisi varmasti mielellään oman ammattialansa puolipäiväisiä tai osa-aikaisia töitä jos siihen kannustettaisiin nykyistä luovemmin ja tehokkaammin. Sama koskee yrittäjäksi ryhtymistä tai yrittäjyyden jatkamista seniori-iässä.
Vapaaehtoistyön, kolmannen sektorin, erilaisten järjestöjen ja paikallisten yhdistysten toimintaedellytyksiä tulee jatkossa tukea nykyistä voimakkaammin. Siten saadaan vähemmällä rahalla enemmän aikaiseksi.
Kasvava, fyysisesti huonokuntoinen vanhusväestön osa on aivan oma, suuri haasteensa. Senkin haasteen ratkaisemisessa hyväkuntoisten aktiivisten senioreiden roolin soisi olevan tulevaisuudessa nykyistä suurempi.
Aktiivisilla senioreilla voisi olla nykyistä suurempi rooli myös nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä. Syrjäytymisvaarahan koskee valtavaa määrää sellaisia lapsia ja nuoria, joilla ei ole omia isovanhempia tai isä- ja äitimallia.
# # #
Senioreita kohtaan tunnettujen asenteiden muuttaminen myönteisemmiksi on moniulotteinen asia. Kysymys on myös senioreiden omasta tahdosta ja tahdonvoimasta, sekä yksilöinä että ryhmänä.
Kaikki eivät kaipaa muilta ”lisäarvoa”, minkä johdosta on korostettava yksilöllisyyden kunnioittamisesta. Yhtä ja ainoata oikeaa tapaa ikääntyä ei tietenkään ole, vaan arvokkaan tavan ja arvokkuuden valinnat ovat henkilökohtaisia.
Yhä useampi haluaa saamani käsityksen mukaan työskennellä joko osa- tai kokoaikaisesti hyvinkin pitkään. Tähän tulee kannustaa edelleen.
Suurin osa eläköityvistä varmaan katsoo jatkossakin, että kun vanhuuseläkeikä on saavutettu, niin työt on tehty. Sitten on aikaa harrastuksille, mökkeilylle, matkailulle tai ihan vain ”lupa vetäytyä vanhuuden rauhaan”. Ne kaikki ovat luonnollisesti arvokkaita ja hyvin tarkoin harkittuja valintoja.
Silti luotan siihen, että senioreiden yleisen arvostuksen kasvu nostaa heidän yhteiskunnallisen osallistumisensa määrää.
Myönteisempi asenneilmapiiri herättää yhä useammassa seniorissa voimakkaamman sisäisen tahdon antaa omalla persoonallisella tavallaan jatkossakin lisäpanosta Suomen tulevaisuuden puolesta. Niin se vain on, että Suomi on yhteinen asiamme ikään katsomatta.
JK.
Kirjoitin tämän blogini loppiaisen 2016 jälkeen. Virikkeen aiheeseen sain pari viikkoa aiemmin, jouluaattona, kun kävin rouvani kanssa hyvien perinteidemme mukaisesti rakkaiden vanhempiemme haudoilla Hietaniemessä ja Malmilla. He olivat syntyneet ennen toista maailmaansotaa, mutta tulivat täysi-ikäisiksi sotien jälkeen.
Sulo Saaritsin ikivihreän joululaulun sanat ja kaikki omat kauniit muistot palautuivat mieleemme. Samoin se, että eihän siitä ole niin kauan aikaa, kun vanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt.
”Kauniiden” muistojen ja ajan nopean vierimisen ohella mieleeni nousi myös vanhempiemme tekemä valtava työmäärä. Sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentajien arki ja työuran vuodet eivät todellakaan olleet ruusuilla tanssimista.
Heidän elämänsä selkeänä ohjenuorana oli Suomen ja suomalaisten onni, turvallisuus ja parempi tulevaisuus. Tinkimättömän ahkera työn tekeminen oli sen johdosta ensiarvoisen tärkeää.
He eivät lopettaneet läheistensä, Suomen ja suomalaisten puolesta ahkeroimista eläkkeelle jäätyäänkään. Työ ja osallistuminen eri tavoin jatkuivat eläkkeelläkin eri muodoissa, talkoilla ja vapaaehtoisesti. Eikä siitä pidetty kirjaa tai meteliä. Hyödyllisyyden tunne oli heille eläkkeellä riittävä lisäpalkka.
