Suomen velkaantuessa julkisen sektorin kyky tuottaa riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut hankaloituu. Valitettavasti punavihreä hallitus on kasvattanut velkataakkaamme hurjasti ja toteuttanut samalla kalliin sote-uudistuksen, joka kaipaa jo syntyessään trimmausta.
Hoitoa, hoivaa ja tukea ei ole tällä hetkelläkään saatavilla riittävästi. Korona-pandemia on lisäksi tunnetusti pahentanut tilannetta ja hoitojonot ovat pidentyneet.
Ikääntyneiden osalta tilanne on erityisen huolestuttava.
Helsingissä ikääntyneet tuskailevat jo perusterveydenhoidon ajanvarauksen kanssa. Lääkärinaikoja ei saa terveysasemille ja vahvistettujakin aikoja peruutetaan viime hetkellä. Moni ikäihminen on valittanut minulle, että ei ole päässyt viikkoihin haluamalleen vastaanotolle.
Päivystysjonoista vanhuksia käännytetään kylmästi takaisin koteihinsa, hoitajapula vaivaa ja ikääntyneille tarkoitettuja hoitopaikkoja on suljettu.
Hoitopaikkoja jouduttu sulkemaan Helsingissä henkilöstöpulan johdosta
Syynä sulkemisille ei ole raha, vaan hoitoalan vakava henkilöstöpula yhdistettynä lakisääteiseen mitoitusvaateeseen.
Helsingin tilanne on ollut muita pääkaupunkiseudun kuntia parempi, sillä tilapäisiä hoitopaikkojen sulkemisia on ollut kokonaisuuteen nähden vähemmän.
Monet ovat jonoissa myös epätietoisina siitä, milloin kutsu erikoissairaanhoitoon tulee ja millä perusteella heidät on vuorojärjestyksessä tiettyyn kohtaan asetettu ja miten potilasvalinnat tapahtuvat.
Näyttäisi jopa siltä, että nyt ikääntyneiden hoitoa ”toissijaistetaan”, eli priorisoidaan joitain muita. Hoidon priorisoinnista, eli hoidettavan ensisijaistamisesta toiseen hoidettavaan nähden, ei juuri julkisuudessa puhuta.
Järjestelmää on tehostettava ja hoitojonot on purettava
Kokoomus esitti jo vuosia sitten, että Suomeen riittäisi viisi hyvinvointialuetta. Tällainen rakenne toimisi tehokkaammin ja byrokratiaa olisi vähemmän. Taloudellisia resursseja riittäisi enemmän ihmisten hoitamiseen, hoivaan ja palveluihin.
Punavihreä hallitus päätti kuitenkin toteuttaa sote-mallin, jossa hyvinvointialueita on Helsinki mukaan lukien 22 ja lisäksi HUS hoitaa Uudenmaan viiden alueen erikoissairaanhoidon järjestämisen. Helsingin kaupungilla säilyy jatkossakin sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisvastuu.
Suomi velkaantuu, huoltosuhde heikkenee ja väestö ikääntyy. Uusien ja tehokkaiden, mutta kalliiden hoitomenetelmien kohdalla joudutaan ehkä yhä useammin vaikeiden valintakysymysten eteen. Riittävätkö resurssit kaikille?
Todennäköisesti hyvinvointialueiden viidakkoa on karsittava ja järjestelmää on tehostettava tulevina vuosina ja vuosikymmeninä edelleen. Sen lisäksi tarvitsemme enemmän sekä yksityistä että kolmatta sektoria.
Hoitojonojen purkamiseen on tartuttava heti ja tehokkaasti. Yksittäisistä ensivaiheen keinoista mainittakoon kokoomuksen ehdottama yritysten ja järjestöjen tarjoamien palveluiden käytön lisääminen, Kela-korvausta koskeva leikkauksen peruminen ja palvelusetelien laajempi käyttö.
Panostetaan hoitohenkilökunnan koulutukseen ja motivointiin
Mikäli rahat eivät riitä tulevaisuudessa, ajaudumme tavalla tai toisella lisääntyvään priorisointiin ja siihen liittyviin entistä syvempiin eettisiin ongelmiin.
Alan ammattilaiset joutuvat tekemään jo tänä päivänä hoitoketjun eri vaiheissa oman ammattitaitonsa pohjalta eettisesti rankkaa ja vaativaa hoidontarpeen arviointia. Henkilöstöpulan johdosta paineet lisääntyvät.
Lääkäreiden rooli priorisoinnin toteuttajina kustannuspaineissa on tähänkin asti ollut hankala, sillä lääkärin pyrkimys on hoitaa potilaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisen vaikea tulisi olemaan ns. portinvartijalääkärin rooli, johon uudistuksessa asetetaan virkalääkäri esim. julkisen sairaalahoidon antamisen viimekätiseksi ratkaisijaksi.
Meidän on kyettävä takaamaan jatkossa potilasturvallisuus. Tähän päästään tehostamalla koko järjestelmää ja turvaamalla riittävät resurssit hoitohenkilökunnan koulutukseen ja motivointiin.
Suomalaiset nuoret on eri keinoin houkuteltava sote-alalle, jossa töitä riittää paljon. Tarvitsemme jatkossa myös ulkomaista työvoimaa, mikä on varsin laaja-alainen haaste.
Hoitojonot on saatava kohtuullisiksi, jotta potilaiden sairaudet eivät etene entistä vaikeahoitoisemmiksi.
Meidän on kyettävä myös yhdessä löytämään ne keinot, joilla henkilöstölle jää riittävästi aikaa kunkin potilaan tilan arvioimiseen.
Mahdolliset ruuhka- ja paniikkitilanteisiin liittyvät, eettisesti kestämättömät priorisointiratkaisut on kyettävä estämään. Kiireestä johtuvien diagnoosi-, lääkitys- ym. hoitovirheiden riski on pidettävä hallinnassa turvaamalla riittävä hoitohenkilöstön määrä.
Priorisointi ei saa johtaa ikärasismiin
Jonoja on terveydenhuollossa aina hallittu asettamalla asiakkaat kiireellisyysjärjestykseen lääketieteellisin perustein. Näin toimitaan yksilötasolla piilotetusti, ilman yhteiskunnan sopimia periaatteita – terveydenhoitohenkilöstön vastuulla.
Tarkoitus on hyvä. Pyritään tuottamaan järkevää hoitoa, mutta samalla hallitaan myös kustannuksia.
Lääkäriliiton nettisivuilla todetaan, että priorisointi on terveydenhuollon ammattilaisten työssä keskeinen kysymys. Sitä on yritetty ratkaista ja tilannekohtaista päättämistä helpottaa laatimalla alan yhteisiä eettisiä ohjeita sekä kotimaassa että kansainvälisesti.
Priorisoinnin tulee Suomessa perustua eettisesti hyväksyttäviin periaatteisiin.
Keskeisimpänä periaatteena pidetään ihmisarvoa: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Toinen periaate on solidaarisuus, eli yhtäläisessä hoidon tarpeessa oleville tulee antaa yhtäläinen hoito. Kolmas periaate on kustannusvaikuttavuus, eli valitaan vaihtoehdot, jotka tuottavat potilaille eniten terveyttä tai elämänlaatua käytettäviin resursseihin nähden.
Maailman lääkäriliiton Geneven julistuksen mukaan lääkärin etiikan mukaisena priorisointikriteerinä ei ole pidetty pelkkää ikää. Ikä on ollut hoidon antamisen yhtenä kriteerinä vain siten, että on punnittu potilaan iän suhdetta hoidosta saatavaan hyötyyn, esimerkiksi leikkausriskiä arvioitaessa.
Ikärasismin lisääntyminen on riski
Sosiaali- ja terveyssektorin toimintoja on tehostettava ja henkilöstöä on kyettävä saamaan lisää tulevina vuosina. Ellei siinä onnistuta, voidaan ajautua tilanteeseen, jossa ammattihenkilöstön tehtävänä ollut potilaiden hoitotarpeen priorisointi ei enää onnistu resurssien puutteen vuoksi.
Jos henkilöstön voimavarat eivät yksinkertaisesti enää riitä, nousee väistämättä esiin kysymys valtion roolista. Tulisiko valtion määritellä sotepe-sektorille se, mitä palveluita, missä tilanteissa ja kenelle julkisella rahoituksella ylipäätään tuotetaan ja tarjotaan?
Valtiollisen tason valmistelu ja päätöksenteko tulisi olemaan erinomaisen monimutkainen ja haasteellinen tehtävä.
Todennäköisesti jouduttaisiin tilanteeseen, jossa ratkaisuja arvioitaisiin kylmästi väestötasolla tiettyjen ryhmien näkökulmasta. Ikäpriorisointi uudesta näkökulmasta saattaisi tulla tuolloin hyvinkin vakavaan käsittelyyn. Nuoret ja työkykyiset hoidettaisiin ensin ja paremmin – vanhat vasta sitten?
Ikärasismiin emme saa alistua, vaan meidän on turvattava palveluiden riittävyys kehittämällä ja tehostamalla hyvinvointialueiden toimintaa ja organisaatioita.
Matti Niiranen
Kirjoittaja on Helsingin sosiaali- terveys- ja pelastuslautakunnan jäsen
