Kuntarakenteen uudistamistarpeelle pääkaupunkiseudulla on eri syyt kuin muualla Suomessa. Helsinki (595 000), Espoo (252 000) ja Vantaa (203 000) kuuluvat jo nyt Suomen suurimpien kaupunkien joukkoon. Niiden väkimäärässä ei siis ole nykymallissakaan mitään vikaa.
Asukasmäärän sijasta kysymys on siitä, mihin suuntautuvat pääkaupunkiseudun dynaaminen kehitys, työikäisten ihmisten asuminen, työpaikat, yritysten pääomat ja investoinnit. Kysymys on myös siitä, mikä kaupunki lohkaise makeimmat siivut verokakusta, jolla hyvinvointipalveluita pidetään yllä.
Ensiarvoisen tärkeää pääkaupunkiseudulla on turvata tasapainoinen kaupunkirakenteen kehittyminen. Suomeksi sanottuna pääkaupunkiseudulla on estettävä slummiutuminen ja eriarvoistuminen.
Pääkaupunkiseudun kolme suurta kaupunkia muodostavat yhteisen työssäkäynti- ja talousalueen. Valtaosa asukkaista hyödyntää miltei päivittäin tavalla tai toisella muun kuin asuinkuntansa palveluita ja infrastruktuuria. Siksi myös vastuu palveluiden tuottamisen kustannuksista ja infrasta tulee olla yhteinen.
Ylipormestari Jussi Pajusta siteeraten: me emme saisi rakentaa erilaisia maailmoja saman kaupunkirakenteen sisälle.
Se tarkoittaa suomennettuna sitä, että espoolaiset kahmivat nyt itsekkäällä kaavoituspolitiikallaan hävyttömästi Helsingiltä parhaat veronmaksajat, sekä yritys- että ihmissellaiset. Espoo siis käyttää Helsingin hyviä palveluita, mutta jättää mielellään koko seudun sosiaaliset ongelmat helsinkiläisten murheeksi. Vantaa on jotakin tältä väliltä.
2.
Vähintä mitä Helsingin, Espoon ja Vantaan alueilla on lähivuosina tehtävä, on tiivistää yhteistyötä maankäytön, asuntopolitiikan ja liikenteen alueella. Näiden politiikan lohkojen seurauksiin liittyy nimittäin olennaisesti se, kuinka houkuttelevia nämä kaupungit ovat veroeuroja tuovien ihmisten ja yritysten kannalta. Tämän tunnustaa luonnollisesti jopa Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä.
Jukka Mäkelä ja kaikki Espoon poliittiset ryhmät kaupunginvaltuustossa kannattavat yksimielisesti itsenäistä Espoota.
Koska pakolla ei useimmiten tule mistään mitään hyvää, niin on ehkä parempi jättää tämä asukasluvultaan Suomen 2. suurin kaupunki kehittämään rauhassa omaa onneansa. Espoo, joka on maapinta-alaltaan (312 km2) melkein puolet nykyistä Helsinkiä suurempi, voi sitten tarvittaessa laajentua tulevaisuudessa Kirkkonummen ja Vihdin suuntaan.
Espoon jäädessä itsenäiseksi, on syytä tarkastella Helsingin ja Vantaan kykyä kilpailla Espoon kanssa tulevaisuudessa. Yksi vaihtoehto on Helsingin ja Vantaan yhdistäminen.
Helsinki ja Vantaan liiton taloudellista kilpailukykyä suhteessa Espooseen tulisi vahvistaa tuntuvalla maareservillä. Tämä voi tapahtua lohkaisemalla valtiovallan määräyksellä ja pakkoliitoksella Helsingin ja Vantaan yhteiseen kaupunkiin vähintäänkin Sipoon eteläinen kolmeneljäsosaa, Nikkilä mukaan lukien.
Luoteinen neljännes Sipoosta (Talman ja Paippisten alueet) jäisi Keski-Uudenmaan kuntien (Kerava, Tuusula ja Järvenpää) maareserviksi. Näin Sipoo itsenäisenä kuntana lopetettaisiin.
3.
Helsingin maapinta-ala on nykyisin 213 km2, Vantaan 238 km2 ja Sipoosta Helsinkiin liitettävä ¾ noin 250 km2. Yhdistämällä koko tämä alue Helsingiksi saataisiin aivan uutta dynamiikka Suomen metropolin kehittämiseen. Helsinki saisi mahtavat resurssit ja suuren kehityspotentiaalin. Espoo jäisi sen rakkaaksi läntiseksi sparraajaksi.
Helsingin tavoite tulee olla tässä skenaariossa (noin seuraavan 20 vuoden aikana) vahvistaa asemaan Suomen talouden veturina ja jättää Espoo siinä sivussa varjoonsa, eli tavallaan nykyiseen rooliinsa.
Noin 700 neliökilometrin maa-alueensa turvin Helsinki saisi kaavoitettua erinomaisten liikenneyhteyksien varrelle yllin kyllin uutta toimitilaa liike-elämälle, kaupalle, tutkimukselle ja teollisuudelle. Mahdollisuudet hakea kasvuyrityksiä alueelle sekä koti- että ulkomailta olisivat liki rajattomat pitkälle tulevaisuuteen.
Uuden Helsingin (Helsinki, Vantaa ja eteläinen puolikas Sipoosta) rajojen sisällä olisi Helsinki-Vantaan lentoasema ja mm. Vuosaaren satama. Metro laajenisi tulevaisuudessa luontevasti pitkälle itään ja kehärataa jatkettaisiin Tikkurilasta entisen eteläisen Sipoon ja esimerkiksi Söderkullan suuntaan. Näin uusi itäinen Helsinki saisi suoran ja nopea ratayhteyden myös lentoasemalle.
4.
Nykyisellään Helsinkiin ja Vantaaseen rajoittuva eteläinen ¾ :n viipale Sipoosta on kuin tyhjiö, joka odottaa täyttymistään: pelkkää metsää ja peltoa. Vaikka Sipoonkorven alue rauhoitetaan Espoon Nuuksiota vastaavaksi virkistysalueeksi, niin silti vapaata rakennusmaata on yllin kyllin. Jokainen voi tarkistaa tämän vaikka heti katsomalla Google Mapsin satelliittikuvaa. Sipoon kunnassa on nykyisellään vaivaiset 18 000 asukasta , mutta alue on nykyistä Helsinkiä paljon laajempi.
Lahdenväylän, Kulloontien (tie nro 148) ja Suomenlahden rantojen väliin jäävällä, nykyisin lähes asumattomalla alueella olisi hyvinkin tilaa ehkä jopa 150 000 ihmisen tarpeisiin. Rakentamiseen voitaisiin kaavoittaa edullisesti tontteja niin paljon kuin on tarve, mikä alentaisi hyvän asumisen hintaa, tai pitäisi hinnat ainakin kurissa. Näin parhaassa työiässä olevat ihmiset ja esimerkiksi lapsiperheet löytäisivät helpommin tilavan ja kohtuuhintaisen kodin Helsingin alueelta. Rakentaminen nykyisen Sipoon suunnalla voisi olla väljää ja pientalovaltaista (kuten Espoossa nyt).
Helsingin ja Vantaan yhdistämiselle on jopa historiallinen pohja. Kuntaliitoksen myötä Vantaa palaisi Helsinki-yhteyteensä. Vantaan kehitys nimittäin alkoi 1300-luvulla, kun siitä tuli Helsingin pitäjä. Vuonna 1865 Vantaan alueen nimeksi tuli Helsingin maalaiskunta, joka se oli 107 vuotta. Itsenäinen kaupunki Vantaa on ollut vasta 38 vuotta. Se sai kaupunkioikeudet vuonna 1972.”
